Viimesiä viedään

Salut!

Tänä viikonloppuna olin AFS:n lähtö-orientaatioleirillä, ja iski aika kovaa vasten kasvoja, että tässä ei ole enää kuin vähän päälle kuukausi jäljellä. Vietimme viimeisen yhteisen viikonlopun toisten vaihto-oppilaiden kanssa, ja tunnelma oli kyllä melko haikea. Leirillä oli onneksi paljon hauskaa tekemistä, niin pääsimme täysillä nauttimaan yhteisestä ajasta. Perjantaina saavuimme leiripaikkaan, sömme ja kävimme pienryhmissä läpi vuoden kuulumisia, ja illalla istuimme monen monta tuntia nuotiolla laulellen ja paistellen makkaraa ja vaahtokarkkeja. Lauantai-aamupäivänä pääsimme yli tunnin melontaretkelle isoilla kanooteilla, ja päivän AFS-ohjelmien (lähinnä vuoden kertaamista ja läpikäyntiä) jälkeen pääsimme myös kisaamaan mm. lautanrakennuksessa ja mainospätkien tekemisessä. Illalla lähdimme seikkailemaan pimeään metsään. Suoritimme nuoraradan silmät tiukasti kiinni, ainoastaan puiden väliin pingotettua narua seuraten, ja tasapainottelimme pölkkyjen päällä suohon tippumisen uhalla. Sitten vain kävelimme takaisin leirialueelle. Paitsi että se ei ollutkaan niin helposti sanottu kuin tehty. Kuljimme metsän läpi oppaan perässä, kunnes ryhmän ensimmäiset huomasivat, ettei opasta enää näkynytkään, ja puolet porukastamme oli kadonnut. Rupesimme jo huolestumaan että ovatkohan he eksyneet, kunnestajusimme, että ne taisimmekin olla me, jotka olivat eksyneet. Onneksi apu oli puhelinsoiton päässä, ja ohjeistuksen avulla suunnistimme takaisin leiripaikkaan. Vaivojen päätteeksi meidät palkittiin tikkupullalla ja kuumalla kaakaolla, sekä tietenkin vaahtokarkeilla, joita taas paisteltiin nuotiolla. Päivän aikan sytytimme myös kynttilät vaihtovuotemme muistolle, ja kaikki saivat jakaa jonkin mieleenpainuneen hetken. Monilla tuli kovasti itku silmään, ja olihan tuo hetki minustakin haikea, vaikken ihan kyynelehtinytkään. Lähtöä on kyllä ehtinyt itkeä jo läheisimpien Kanadakaverien kanssa. On se vaan hurjaa, miten vuodessa ehti rakentaa kokonaan uuden elämän uusine ihmisineen, ja kohta siitä pitää taas luopua. Niin monia uusia ihmissuhteita, ja jotkut niistä niin syviä, että kummastuttaa ajatellakin, että oli mitään elämää ilman niitä. Kallisarvoisia, korvaamattomia ystäviä, jotka niin kovin rakkaiksi ovat tulleet. Niin hurjan kiitollinen olen siitä rakkaudesta mitä olen saanut ja niistä hetkistä mitä olen saanut jakaa näiden ihmisten kanssa. Ihan kauheaa ajatella että kohta tämä on ohi, mutta onneksi tosiystävyys kestää välimatkan ja aikaerot, ja tulen aina kantamaan mukanani kaikkea sitä mitä täältä sain. Mutta nyt nautitaan täysillä viimeisitä hetkistä, koulujen loppuun enää muutama viikko, ja sitten kesäloma! Kaikkea kivaa on tiedossa. Niistä lisää taas seuraavassa postauksessa.

Hyviä kesälomanalkuja sinne Suomeen!

Ainiin ja leiriviikonlopussa oli vielä sellainen twisti, että wifiä ei ollut, vaan vietin kokonaan kännykättömän viikonlopun. Oli kyllä ihan virkistävää, mutta välillä kävi vähän kateeksi kun muilla oli puhelinliittymissään dataa. :D

Tuisku

Montrealissa on kokoajan yhä kesäisempää ja kesäisempää, vaikka lämpöä ei oikein olla saatukaan.

Löysin tuossa yksi ilta käppäillessäni tällaisen kujalla olevan kissa-taidenäyttelyn (oik. kuva). Oli siis tuolla lailla kahden rakennuksen väliselle kujalle laitettu esiin kaikenlaisia kissa-aiheisia maalauksia ja piirroksia.

Vasemmalla kuva leikkipuistosta, jossa oltiin hostäidin ystävän lapsien kanssa. Olin heille lapsenvahtina viime viikonloppuna la-su yön yli. Oikealla kuva AFS-leirin nuotiolta.